Sellaista kuuluu, että työpöydällä notkuu kolme erilaista tärkeää tehtävää ja aika tiukasti aikataulutettu. Sen takia ehkä sitten olen täällä notkunut väistelemässä noita juttuja. Myös pururata on kutsunut ahkerasti rapakuntoista urheilijaa varmaan noiden deadlinejen lähestymisen takia, satoi tai paistoi.
Toisaalta pitää olla vapaa-aikaakin tai ajatusten irrottamista siitä varsinaisesta tehtävästä tai monikossa. Tai niin, että mukava tehdä viimetipassa, niin sitten kuitenkin tulee tehtyvä ja jotenkin mystisesti aina jopa hyvin. Tulee näin samalla tehtyä muutakin.
Pururata on kävellen tai juosten aika meditatiivinen paikka. Sieltä palaa, niin mieli lepää. Kävely on siitä ihanaa, että kuulee lintujen äänet ja ehtii haistella metsän ihania tuoksuja. Juoksupätkät siitä ihania, että... jos ja kun pääsee vauhtiin, niin tuntuu tosi hyvältä. Päivät on hyvin vaihtelevia. Ihan kuin henkisesti raskaampi päivä näkyisi myös juoksun tylsyydessä, ei niin huvita. Joku toinen päivä jalka nousee, kuin itsestään.
Leikkaisko nurmikon töiden välttelemisen ja lykkäämisen merkeissä vai jättäiskö sen niityksi -sarjassamme- naapureiden kiusaksi, esteettiseksi harmiksi vai rusakon ja itsen iloksi? Keskellä nurmikkoa on lemmikkejäkin. Ei niitä raskis leikata. Tai ainakin jätän niistä sellaisia mättäitä, kunnes lopettavat kukkimisen. Naapuriparat. Myötätuntoni jakautuu epätasaisesti naapureiden ja rusakon kesken. Nyt pitää löytää myötätuntoani itseäni kohtaan tässä asiassa, jotten ruoski itseäni tämän paradoksin kanssa.
Runo- ja proosasuonikin kukkisi. Tietty nyt, kun ei olisi aikaa. Tai onko aikaa edes olemassa? Onneksi sentään nuo tehtävät on mielekkäitä. Muuten menisi vaikeaksi. Tai huonosti ajateltu. Tekisin tästä vaikeaa. Eihän vaikeus tule muualta, kuin siitä omasta mielestä ja kokemuksesta.
